Kesän 2012 näytelmä on "Aseman kello"

Näytelmä sijoittuu Mellilään ja ajoittuu vuoteen 1888. 

Näytelmän on kirjoittanut paikallinen, palkittu, kirjailijakuuluisuus Sirkka Lukka!

 ”Siihen aikaan, kun isä lampun osti” oli Suomen suuriruhtinaanmaassa

eletty rauhan aikaa jo käsittämättömän kauan, parin miesmuistin verran, ja

nälkävuosien kärsimyksetkin alkoivat haalistua muistoista. Venäjänmaan

keisari oli mitä armollisimmin, senaatin välityksellä, antanut luvan ja

määräyksen ensimmäisten rautateiden rakentamiseksi.Vauraan Loimaan

emäpitäjän halki oli jo toistakymmentä vuotta kulkenut Turusta Toijalaan

vievä rataosuus, ja tarpeellisiksi katsotuille paikoille pystytetty keisarilliset

rautatieasemat.

Käytännön syistä ne pyrittiin rakentamaan radanvarteen, vaikka Loimaan

suuret talolliset ihmettelivätkin, miksi ei sitä isolle kirkolle voitu muka

rakentaa… Myös Peräsuon kirkon lähelle, Pöytyän-Kosken tien kohdalle

tuli asematalo, myöhemmin Mellilän asemaksi kutsuttava. Vasta oli oma

markka saatu, ruukkeja ja muita tehtaita perustettiin, suomenkieli

virallistettiin kovien kiistojen jälkeen – kansakunta alkoi herätä

tiedostamaan itseään. Aloitteleva kynäilijä  Johannes Brofeldt oli

julkaissut esikoisromaaninsa ”Rautatie”.

Aseman kello lyö kolme kertaa, junan pilli viheltää, matkalaukut odottavat

laiturilla – näissä on kiireen tuntua, lähdön läheisyyttä.

Paina korvasi kiskolle, siinä kuulet uuden ajan sykkeen! Vasta

rautatielaitoksen myötä tarvittiin yhtenäinen aika valtakuntaan, pitihän

junalla olla aikataulu!

Tavallinen rahvas kulki kellotta, auringon tahtiin, kruunulla oli kellot

ja junat. Ei tavan kansa juuri junilla kulkenutkaan, pelättiin niitä ja

vierastettiin – ”se ei väistä lehmää eikä piikaa”. Kaikkea uutta

kavahdettiin, telefoonista voi saada laakin – eikä siitä muutenkaan  

mihinkään taida olla… Kiskot pysyvät paikoillaan, mutta junalla on

liikkuva luonto.

Tämä liikkuvaisuus veti puoleensa kaikenlaista toimintaa, toivottua ja

vähemmän suotavaa. Jo ratatyöt suosivat irrallista väkeä, joka ei ollut

turpeessa kiinni, vaan liikkui työnsä perässä. Vapaa-aikaa vietettiin sen

mukaisesti; olutta, paloviinaa, jopa jumalatonta kortinlyöntiä!

Junaliikenne työllisti myös henkilökuntaa ,asemapäälliköstä alimpaan

veräjänvahtiin asti. Kruunun leipä ei yleensä leveitä leukaperiä

vaatinut, pituussuuntaan riitti kyllä mittaa. Herrasväet, kuten

aseman päällikkö ja etenkin hänen rouvansa, tietysti palkittiin

paremmin. Rautatie kuljetti ihmiskohtaloita toisiin suuntiin kuin

perinteiset polut, ja näistä elämänviivojen satunnaisista risteämisistä

saattoi syntyä jopa elinikäisiä siteitä. Tästä tarinasta löytyy aatosta

jaloa ja alhaista mieltä, byrokratiaa ja pyrkyryyttä, katkeraa pettymystä,

herkkää nuorta lempeä.

Aivan tavallisena suvipäivänä Mellilän asemalla saattaa siis käydä

vaikkapa juuri näin…